Tuijotan taas valkoista rapattua kattoa,
en jaksa ajatella,
en liikkua,
en liikkua,
käytäviltä kantautuvat hoitajien kalskeat askeleet,
kun mietin hiljaa itsekseen,
tällaistako sen piti olla,
ihmisarvoisen elämän,
ihmisarvoisen elämän,
olla täysi nolla,
ei mitään mitä voisi rakastaa,
ei mitään mitä voisi rakastaa,
ei mitään mitä voisi koskettaa,
vain olla ja toivoa,
että kärsimykset vielä loppuvat,
että kärsimykset vielä loppuvat,
kun hiljaa arkkuni maahan kaivetaan,
kun nimeni hautakiveen kaiverretaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti